Sinä päivänä olin vain hiljaa. Kaikki ympärilläni huusi. En
vastannut. Elämästäni oli tullut merkityksetön, minulle, sinulle, kaikille. Oli
aamu ja heräsin ennen kuin olisi pitänyt, tai ennen kuin olisi ollut pakko
viimeistään nousta. Hoidin aamutoimet ja vilkaisin peiliin. Omakuvani ei
hyökännyt kimppuuni ja alistanut kuten ennen. Olin herännyt ennen sitä.
Aamukahvia juodessa ulkoa kuului posteljoonin kiroilua ja naapurin koira
haukkui narun päässä pihalla. Oli ihan normaali aamu, vain liian aikaisin.
Tuijotin tyhjyyteen ja tajusin
katsovani kuvaa entisestä elämästäni, jossain muualla. Mitä ihmettä se tekee
keittiössä? Päätin siirtää kuvan oikealle paikalleen valokuva-albumiin, joka oli jossain
maksamattomien laskujen kasan alla. Vuokralaisen elämää. Ei mitään omaa, kaikki
voi kadota hetkessä.
Jotenkin pääsin yli tuosta
epätodellisesta tilanteesta paperien kanssa ja raahauduin eteiseen. Vedin
jalkaan rikkinäiset tennarini, joista aina kuulen paheksuvia lauseita.
Nahkatakki niskaan ja astuin ulos. Aurinko sokaisi heti. On kevät, joten en
valita. Luonto uudistuu, kuten minunkin pitäisi, en vain jaksa välittää. Olen
vieläkin aikaisessa. Kerrankin. Pihan poikki kulkiessani näen monta autoa
vilahtavan ohi. Autot menevät aivan liian nopeaa minun tajuttavaksi. Ajatukset
eivät kulje, pakko kestää. Aamujumitus on rankkaa. Kyllä se vielä menee ohi
päivän kuluessa, viimeistään illalla, kunnes taas aamulla alkaa. Elämän pieniä
iloja.
Yritän miettiä menenkö kouluun
vai töihin, minkä ikäinen olen? Tulen siihen tulokseen, että johonkin
laitokseen minun oli mentävä. En vain muista mihin. Seuraan
punatakkista henkilöä, tutun näköinen, ehkä hän tietää minun rutiinit. Hän
kääntyy vasemmalle. Tunnistan paikan, vaikken osaa nimetä sitä. Menen hiljaa massan mukana. Löydän itseni raiteille.
Hahmoja, hahmoja vain, täysin
tuntemattomia. Onko pakko? Hiljaisuus tekee hyvää. Istun penkillä huoneessa.
Väkeä lappaa sisään ja ulos. Eksyneet katoavat tilasta ja jäljelle jäävät kaikki, joilla on jokin tarkoitus. Ei minulle, vaan maailmalle. Heistä tulee jotain
suurta vielä. Edessä heiluu joku, en jaksa välittää miksi ja kenen vuoksi.
Suljen silmäni hetkeksi. Alitajuntani syöttää nauhaa, joka sisältää kaiken
olennaisen ja aivan liikaa. Mikä elämä? Ei, se on poni mikä laukkaa, joku
ohjatkaa se aitauksesta niitylle. Kopautus olkapäälle ja huutoa vieressä. Pakko
pysyä hereillä. Ja taas se laukkaa…
Havahdun huutoon ja kopautteluun.
Laitosaika on mennyt ohi, alitajuntani on pitänyt huolen siitä, ettei mitään
ole jäänyt mieleen. Poni pääsi pois aitauksesta ja karkasi, vaikka kuinka
yritin ottaa sitä kiinni, niin en kyennyt. Harmi, sillä se olisi ollut avain
kaikkeen, elämän tarkoitus. On pakko päästä pois itsekin.
Pihalla lähden liikkeelle johonkin suuntaan, johonkin
vain. Ei paikallekaan voi jäädä, olisin vain tiellä. Älkää kysykö minulta
matkaohjeita, ne eivät toimi teille, älkää kulkeko minun polkua, se ei ole
teitä varten. Polkuni menee suolla, yritän varoa uppoamasta, heinät hämäävät
kulkuani, sellaista se on. Ei sille tielle ketään halua ohjata. Jotkut vain
ajautuvat näille teille. Kaupungin sokkeloisilla kaduilla seikkaileminen on
taitolaji sinänsä. Turistit yrittävät kysyä neuvoja. Avunhuudot ovat vain
helinää korvissani, tänään en kuule mitään, en puhu, en sisäistä. Kuinka
helppoa se onkaan vai sulkea kaikki pois. Katuvalo hipaisee kylkeäni, läheltä,
melkein kipeää, mutta silti hellästi. Nautin siitä.
