I'm back bitches

Jaa ompa vain aikaa vierähtänyt!

Nopsa update; maskeeraus - Rytmikorjaamo - amis - kissat

Siinä kaikki tästä viimisestä puolesta vuodesta.

Tuolta löytyy kissoista kuvia ajankuluks:
https://www.instagram.com/dynamiittiapina/

Voisin aktivoitua tämän blogin kirjottamisessa (jos jaksaisin).

Parasta ennen

Aina helpottaa, kun näkee maitopurkissa parasta ennen päivämäärän, joka on kauempana, kuin joku deadline, mitä stressaa tai odottaa. Tässä tapauksessa finalsien loppumisen jälkeisestä elämästä kertova aika on siis lähellä. Maitopurkki ei valehtele.

Viimeinen kesä

On se hassua miettiä, että kohta kaikki mihin on taas kolmen vuoden aikana ehtinyt tottua on ohi parin kuukauden päästä. Mitähän sen jälkeen?

Monesti tulee ajateltua tulevaisuutta tästä päivästä ja unohtaa, ettei samat naamat ole välttämättä sillon enää ympärillä ja samat maisemat. Nyt on hankala kuvitellakaan muuttavansa takasin kotia, tai edes toiseen kaupunkiin. Pitäisi osata vaihtaa pää eri mindsetille kohta.

Monesti tulee myös ajateltua, että kun sitä on sitten aikaa tehdä mitä haluaa, kun on koulut ohi ja kaikkea. Monesti miettii myös automaattisesti, että sitten kun on yliopistossa, niin voi tehdä sitä ja tätä. Mitä jos sinne ei kuitenkaan pääse? Jotenkin hankala kuvitella mitään varasuunnitelmaa monen vuoden suunnittelun jälkeen.

Ehkä kaikesta tästä suunnittelusta oppii suunnittelemaan lisää.

Asiat tärkeysjärjestykseen

Kun on kaikkea tekemistä liikaa ja liian lyhyessä ajassa, on hyvä pitää itsensä vielä kiireisempänä, kuin olisi tarve. Voi järkätä vaikka kaksi pyykkivuoroa päivälle ja päivittää blogia tai ihan vaan kärsiä kämpillä, sen sijaan, että lukisi runoja ja novelleja huomista äikän oraalia varten, tai kertaisi tekstityyppejä enkun WA:ta varten.

Ei se ole aina niin justiin, eihän ne määritä kuin vähintään 15% loppuarvosanasta. Meh.

Lopuksi vielä mietteitä viiden vuoden takaa. (Kyllä, etsin juuri mun vanhan muistikirjan vuodelta 2009)

Miksi tuhosimme kaiken kauniin?
Hautasimme elävältä vastasyntyneen,
Myrkytimme mielet molempien.
Elämän ja kuoleman rajalla,
Tapamme pienenkin elonkipinän.
Mitään uutta ei kasva,
Vanhat kuolee ja heikot ei selviä.

Tunge myötätuntosi sinne,
Missä aurinko ei paista.
Kukaan ei sitä kaipaa,
Ketään ei kiinnosta,
Kukaan ei kuuntele.
Ei kivisellä maalla mikään idä.

Mitä tapahtui?
Kenen syytä tämä on?
Ota opiksesi poika,
Maailma on kova paikka.

Kiitän ja kumarran.

http://forestofunicorns.tumblr.com/

Diippiä shittiä

Joskus elämässä tulee se hetki, kun olis pitäny kuunnella vanhoja viisaita miehiä "minkä taakseen jättää, sen edestä löytää". Kyllä, siellähän ne on edessä, kouluhommat.

Nyt parin päivän aikana tullu tehtyä murto-osa siitä, mitä olis pitänyt tehä koko parin viikon "loman" aikana. Sinänsä se alkaa jo helpottaan, mutta vielä on 3kk kestettävänä ja se on liian vähän. Tämän illan voin lohduttautua sillä, että on ainakin just värjätyt hiukset.

Huomenna taas paluu arkeen.

Ei.
Kiitos.

Kuuntele vatsaasi.

Sinä päivänä olin vain hiljaa. Kaikki ympärilläni huusi. En vastannut. Elämästäni oli tullut merkityksetön, minulle, sinulle, kaikille. Oli aamu ja heräsin ennen kuin olisi pitänyt, tai ennen kuin olisi ollut pakko viimeistään nousta. Hoidin aamutoimet ja vilkaisin peiliin. Omakuvani ei hyökännyt kimppuuni ja alistanut kuten ennen. Olin herännyt ennen sitä. Aamukahvia juodessa ulkoa kuului posteljoonin kiroilua ja naapurin koira haukkui narun päässä pihalla. Oli ihan normaali aamu, vain liian aikaisin.

Tuijotin tyhjyyteen ja tajusin katsovani kuvaa entisestä elämästäni, jossain muualla. Mitä ihmettä se tekee keittiössä? Päätin siirtää kuvan oikealle paikalleen valokuva-albumiin, joka oli jossain maksamattomien laskujen kasan alla. Vuokralaisen elämää. Ei mitään omaa, kaikki voi kadota hetkessä.

Jotenkin pääsin yli tuosta epätodellisesta tilanteesta paperien kanssa ja raahauduin eteiseen. Vedin jalkaan rikkinäiset tennarini, joista aina kuulen paheksuvia lauseita. Nahkatakki niskaan ja astuin ulos. Aurinko sokaisi heti. On kevät, joten en valita. Luonto uudistuu, kuten minunkin pitäisi, en vain jaksa välittää. Olen vieläkin aikaisessa. Kerrankin. Pihan poikki kulkiessani näen monta autoa vilahtavan ohi. Autot menevät aivan liian nopeaa minun tajuttavaksi. Ajatukset eivät kulje, pakko kestää. Aamujumitus on rankkaa. Kyllä se vielä menee ohi päivän kuluessa, viimeistään illalla, kunnes taas aamulla alkaa. Elämän pieniä iloja.

Yritän miettiä menenkö kouluun vai töihin, minkä ikäinen olen? Tulen siihen tulokseen, että johonkin laitokseen minun oli mentävä. En vain muista mihin. Seuraan punatakkista henkilöä, tutun näköinen, ehkä hän tietää minun rutiinit. Hän kääntyy vasemmalle. Tunnistan paikan, vaikken osaa nimetä sitä. Menen hiljaa massan mukana. Löydän itseni raiteille.

Hahmoja, hahmoja vain, täysin tuntemattomia. Onko pakko? Hiljaisuus tekee hyvää. Istun penkillä huoneessa. Väkeä lappaa sisään ja ulos. Eksyneet katoavat tilasta ja jäljelle jäävät kaikki, joilla on jokin tarkoitus. Ei minulle, vaan maailmalle. Heistä tulee jotain suurta vielä. Edessä heiluu joku, en jaksa välittää miksi ja kenen vuoksi. Suljen silmäni hetkeksi. Alitajuntani syöttää nauhaa, joka sisältää kaiken olennaisen ja aivan liikaa. Mikä elämä? Ei, se on poni mikä laukkaa, joku ohjatkaa se aitauksesta niitylle. Kopautus olkapäälle ja huutoa vieressä. Pakko pysyä hereillä. Ja taas se laukkaa…

Havahdun huutoon ja kopautteluun. Laitosaika on mennyt ohi, alitajuntani on pitänyt huolen siitä, ettei mitään ole jäänyt mieleen. Poni pääsi pois aitauksesta ja karkasi, vaikka kuinka yritin ottaa sitä kiinni, niin en kyennyt. Harmi, sillä se olisi ollut avain kaikkeen, elämän tarkoitus. On pakko päästä pois itsekin.

Pihalla lähden liikkeelle johonkin suuntaan, johonkin vain. Ei paikallekaan voi jäädä, olisin vain tiellä. Älkää kysykö minulta matkaohjeita, ne eivät toimi teille, älkää kulkeko minun polkua, se ei ole teitä varten. Polkuni menee suolla, yritän varoa uppoamasta, heinät hämäävät kulkuani, sellaista se on. Ei sille tielle ketään halua ohjata. Jotkut vain ajautuvat näille teille. Kaupungin sokkeloisilla kaduilla seikkaileminen on taitolaji sinänsä. Turistit yrittävät kysyä neuvoja. Avunhuudot ovat vain helinää korvissani, tänään en kuule mitään, en puhu, en sisäistä. Kuinka helppoa se onkaan vai sulkea kaikki pois. Katuvalo hipaisee kylkeäni, läheltä, melkein kipeää, mutta silti hellästi. Nautin siitä.